Se ensimmäinen kesätyö

| maalis 20, 2017 | Pippurimylly |

Ravintolatyön hulinassa varttuneelle ravintoloitsijaperheen kasvateille tarjoutuu ennemmin tai myöhemmin tilaisuus myös itse tarttua kauhaan tai ainakin tiskiharjaan. Minulle Pippurimyllyn keittiön ovet aukenivat 80-luvun loppupuolella. Ikää oli tuskin sallitut 14 vuotta, ja taidotkin vähän niin ja näin, mutta into päästä tiskaamaan oli kova. Pääsisin olemaan hyödyksi, näyttämään, että pärjään. Minusta tulisi osa ravintolan tiivistä työyhteisöä. Toki toinenkin houkutin poltteli mielessäni ‒ ensimmäisen oman palkan saaminen.

Teini-ikäinen ei tienaa säästääkseen vielä kaukaiselta tuntuvaa tulevaisuutta varten. Ei mieti asuntosäästämistä eläkkeestä puhumattakaan. Hän tietää täsmällisesti, mihin jokaisen tienaamansa markan aikoo käyttää ‒ jo kauan ennen kuin työtä on tehty minuuttiakaan. Minullakin oli tiedossa eräs tarkasti rajattu sijoituskohde: tuolloin äärimmäisen muodikkaat 600 markan Ecco-purjehduskengät. Summa, joka vastasi yllättävän tarkasti kahden viikon palkkaani ja äitini Helenan lupausta maksaa puolet noista toiveitteni kengistä. Sattumaako? Houkutteleva yhtälö joka tapauksessa.

Tiskasin ensimmäiset viikkoni kainalot märkinä. Vastuualueeseeni kuului myös perunankuorinta, jossa kehityin alkuhankaluuksien jälkeen varsinaiseksi virtuoosiksi. Uurastuksessa minua motivoi ajatus siitä, että kohta haaveitteni kengät olisivat minun. Saisin samanlaiset kengät, kuin olin nähnyt suosikkiyhtyeeni Bogart Companyn Ressu Redfordilla. Sitten kelpaisi! Tällaisia asioita mietiskelin saippuaveden roiskeiden ja perunankuorten siipaleiden tipahdellessa työkengilleni.

Haaveilu kannatti. Kesän viimeisen työpäivän päätteeksi astelin polleana Pippurimyllystä tuliterät Eccot jalassa. Kuninkaankartanonkadun puoleisesta rappukäytävästä ulos loikatessani edestäni kulki kummallisen tuttu, tuuheahiuksinen herrasmies. Kun hoksasin, kehen olin törmännyt, oli myöhäistä tekeytyä rennon viileäksi. Tunsin punan leviävän poskilleni. ”Makeet kengät!” Ressu huikkasi minulle jalassaan samanlaiset purkkarit.

Nuo Eccot kävelin puhki varmaan jo samana syksynä, mutta muisto ensimmäisen työrupeaman huikeasta päätöksestä jäi mieleen.  Näitä yllätyksiä on ravintolatyö täynnä. Siinä kai yksi syistä, miksi nousen mielelläni töihin joka aamu kello 4.49.

Törmäillään!

Viljo Ravantti

toimitusjohtaja
Ravantit Oy